New Yorkin Lehti 11.8.1892, Juho Fredrik Nikusen kirjoitus: Lapsuuden ystävät
Juho Fredrik Nikusen New Yorkin Lehteen lähettämä pienoisnovelli, julkaistu 11.8.1892.
Lapsuuden ystävät
Oli sunnuntai-ilta kesäkuun alkupuolella v. 18-. Ilma oli mitä ihanin. Ympärillä kaikkialla oli luonto pukeutumaisillaan täydellisen viehättävään juhlapukuunsa. Mailleen laskeutuva aurinko lähetti viimeisiä häikäiseviä säteitään kirkkaalle rasvatyynelle Toholammin järven pinnalle. Hiljaista oli kaikkialla. Mikään muu ei sitä häirinnyt kuin pienoinen sievä venonen, joka hiljalleen leijuili Toholammin pinnalla. Näytti siltä kuin luonto olisi tykkänään nukahtanut Pohjolan lumoavan valoisan kesäillan helmaan. Mutta eipä ihan kaikki. Veneessä rinnakkain istuvat kaksi nuorukaista, lapsuuden ystävät: Koskelan Olli ja Lehtolan Liisa. Mutta miksikä niin hiljaa - äänetönnä? Olivathan he ennenkin lukemattomia kertoja soudelleet saman järven lumoavalla pinnalla; mutta aina iloisina ja puheliaina heidät ennen nähtiin. Aina oli Liisa ennen ollut iloinen ja veitikkamainen, saaden Ollin täysin onnelliseksi. Poissa oli nyt Liisan iloisuus, poissa Ollin onni. Vihdoin lopetti Liisa äänettömyyden. Nojaten päätään Ollin rintaan kuiskasi hän:
"Oi, Olli! Kuinka oudoksi, ilottomaksi ja yksinäiseksi tunnen itseni. Kuinka kallis ja rakas olet minulle, tunnen nyt vasta kun eronhetki lähestyy. Tietämätöntä on tuletko koskaan enään kanssani ihailemaan luonnon kauneutta tälle lapsuudestamme asti tutulle kodikkaalle järven pinnalle. Tunnen itseni täydellisesti onnettomaksi ja hyljätyksi tyttö raukaksi. Kuinka onnellista onkaan ollut lapsuutemme aika! Iloisena, rakastettuna olen sitä aina pitänyt. Mutta nyt vasta tajuan täydellisesti että se onkin minulle suuremmasta arvosta kuin tähän asti olen luullutkaan. Mielelläni soisin että olisit aina täällä seurassani, etkä lähtisi tuonne kaukaiseen Ameriikkaan, jossa kuuluu olevan niin monta vaaraa ja viettelystä nuorukaisilla. Kuinka sinä lapsuuteni ainainen ystävä saatatkaan olla niin kova että jätät minut tänne suremaan. Olethan aina sanonut että olet iloinen nähdessäsi minut onnellisena. Mikä on sinut näin perin pohjin nyt muuttanut? Minä en suinkaan ole mahtanut millään mieltäsi pahoittaa."
"Ei, ei, rakas Liisa," lausui Olli hieman murtuneella ja värähtelevällä äänellä, "päin vastoin. Sinä olet ollut lapsuuteni ihana aamurusko. Kuinka onnelliseksi olenkaan tuntenut itseni sinun seurassasi, sen tietää yksin Hän, joka tuntee kaikkein mielet. Raskaalta, kovin raskaalta, tuntuu elämä minustakin. Sydämeni sisimmässä tunnen että tuskin koskaan enään saan iloita lapsuuteni ystävän suloseurasta. Ja joskin vielä niin onnellisesti kävisi niin tapahtuu se vasta vuosien kuluttua. Onnettomaksi tunnen itseni kuin täytyy sinut jättää ja vaeltaa tuntemattomille, perin vieraille oloille, missä ei kukaan taudinkaan kohdatessa vesilasia ojenna. Älä sano että olen mieleni muuttanut, että olisin kova. Se koski kovin kipeästi sydämeeni, aivan kuin olisi se rikki runneltu. Miten mielelläni olisin täällä sinun seurassasi. Mikä onni olisikaan saada aina olla armaan Suomemme sylissä, vaikuttaa ja toimia sen hyödyksi ja kunniaksi. Mutta kuten tiedät, ovat aineelliset asiani sillä kannalla, että ne pakoittavat minun antautumaan vieraan maan tuntemattomille aloille, sieltä aineellista onneani etsimään ja turvatakseni siten edes osaksikaan vanhuuteni. Suomi on köyhä, se ei voi sille mitään. Sen asema on kaukana kylmässä Pohjolassa. Sen täytyy jo senkin tähden laskea osan lapsistaan vieraille maille.
Minua kovin peloittaa antautua tuolle vaaralliselle retkelle, erittäinkin sentähden että ehkä ijäksi kadotan siten elämäni sulostuttajan, kasvinkumppanini. Minä pyydän sinua ettet unohda minua. Minä olen ijäti rakastava sinua. Jos sinä lupaat myös niin tehdä, niin uskallan lähteä matkalle ilomielellä. Ilomielellä jätän nämä seudut, joissa ensikerran päivän valosta iloitsin, ja jossa ensiaskeleeni hoipertelin; jätän seudut joissa kaikki on niin tuttua, jossa kaikki muistuttaa lapsuuteni viattomia aikoja. Ehkä matkani kautta voin turvata sekä omani että lapsuuteni ystävän vanhuuden. Sillä varmasti olen päättänyt niin tehdä, mutta palaan myös takaisin jos Jumala suo, näille rakkaille synnyinseuduilleni, jossa jokainen puu kotikankaalla, jokainen niemeke tässä ihanassa lammessa muistuttaa minulle viatonta lapsuutemme aikaa. Silloin toivon saavani sinut omakseni. Minun on sitten niin huokea kantaa niitä suruja ja vastoinkäymisiä joita meidän on kestettävä niin kauan kuin asuntomme on täällä murheiden majoissa. Nyt toivon että lupaat olla minulle uskollisena poissa ollessani ja eteenpäin. Jos sinä niin teet ja myönnät toivottavaksi että kohtalomme tulisi yhtäläiseksi, silloin tuntisin itseni voimalliseksi voittamaan pahimmatkin kiusaukset, joita sanoit minua matkallani kohtaavan".
"Sinun elämässä ja kuolemassa", vastasi Liisa tukahdutetulla itkun sekaisella äänellä. "Kuinka taitaisinkaan kieltää tätä lupausta sillä jota en kuitenkaan voi hetkeksikään unhoittaa. Sinun uskollisuuttasi Olli, en voi hetkeksikään epäillä. Vaan minua kovin huolestuttaa se että sinä mahdollisesti voit tulla sairaaksi siellä vieraalla maalla. Kuka sinusta silloin huolen pitää?"
"Älä rakas ystäväni anna sen surun itseäsi vaivata. Jumalan, jolta kaikki hyvyys tulee, avulla toivon välttäväni pitkälliset taudit. Jos niinkin kävisi niin minä koitan kärsivällisesti kaikki kantaa sen toivon elähyttämänä että kerran saan sinut omakseni omistaa."
"Mutta oletko unhoittanut", arveli Liisa, "kuinka vaarallisissa oloissa siellä meikäläiset elävät ja kuinka monta on siellä ennen aikojaan joutunut kuoleman uhriksi? Oi ettei sinun niin kävisi, silloin minä varmaankin murheesta maan alle vajoaisin".
"Ole huoleti lapsuuteni ystävä. Niin paljon kuin mahdollista noudatan neuvojasi".
Nyt oli aika erota ja ottaa jäähyväiset ajaksi, kuinka pitkäksi, sen tiesi taivas yksinään. Vene kulki hiljalleen Ollin soutamana Liisan kotirantaan. Siellä astui maalle Ollin rakastettu, Lehtolan Liisa. Sydän oli murtunut, kyyneleet vuosivat virtana rannan ruohollekin. Katkera oli Liisasta eron hetki. Vene kulki hiljaa Koskelan rantaa kohti. Synkkä oli Ollinkin mieli, sen ilmaisi tuon tuostakin silmistä putoavat vesikarpalot. Liisan valkoinen nenäliina ei lakannut liehumasta ennen kuin vene soutajineen tykkänään katosi silmistänsä.
- J. F. N-n.