Kujala, Anna-Maija: Siirtolaisuus - kuume, joka on polttanut koko pitäjää
Suomesta on laskettu lähteneen vuosina 1870-1930 noin 381 000 henkeä Amerikkaan. Lähtijöistä merkittävin osa oli pohjalaisia eli tuonaikaista siirtolaisuutta on sanottu pohjalaiseksi ilmiöksi. Vaasan läänistä tuohon aikaan lähti 190 800. Koko maata ajatellen Toholampi oli se pitäjä, josta prosentuaalisesti lähti eniten amerikankuumeen tartuttamia kuin mistään muusta pitäjästä. Vuosina 1870 – 1914 Toholammilta lähti Amerikkaan 2346 henkeä. Osa tietenkin palasi takaisin.
Vuonna 1890 Toholammin Edistysseuran kokouksessa käsiteltiin Amerikkaan muuttoa. Kirkkoherra Schönberg piti alustuksen aiheesta: ”Onko Amerikkaan muuttamisesta henkisesti ja aineellisesti yleisesti hyötyä waiko wahinkoa?” Silloin arvioitiin noin viidensadan parhaassa työiässä olevan miehen olevan Amerikassa. Heidän poissaolonsa aiheutti tappiota ja menetyksiä erityisesti maataloudelle. Siksi suunniteltiin erityisen veron perimistä kaikilta Amerikkaan lähtijöiltä.
Vuoden 1905-1906 kiertokoulun vuosikertomuksesta, jonka kirkkoherra Anton Aimonen oli laatinut, kävi ilmi, että kiertokoululaisten määrä oli laskenut merkittävästi, sillä Amerikassa oli tuohon aikaan noin 100 kouluikäistä lasta Toholammilta.
Enimmillään Amerikkaan lähti Toholammilta ihmisiä vuonna 1893 118 henkeä, samoin 1895, 1899 133 henkeä, 1902 122 henkeä ja 1904 117 henkeä.
Minä menen Amerikkaan, sinne menee kaikki
Minä menen Amerikkaan, sinne menee kaikki
Minä menen Amerikkaan,
Sinne menee kaikki.
Kultasannalla sannoitettu
On Amerikan raitti.
Näin lauloi mummuni Hilda Maria eli Maija Jokela. Hänellä itsellään oli kaksi Amerikan matkaa koettuna. Ensimmäiselle matkalle hän lähti nuorena naimattomana tyttönä, alle kaksikymppisenä. Samoin lähtivät kaikki hänen sisaruksensa, joita oli yhteensä seitsemän, neljä poikaa ja kolme tyttöä. Hilda Maria oli kotoisin Lestijärveltä, mutta oli tullut Toholammille Jämsän kylälle Sepäntaloon piiaksi. Samassa talossa oli renkinä Sakri Jokela, joka myös suuntasi matkansa Amerikkaan. Siellä he menivät naimisiin. Heidän ensimmäinen lapsensa kuoli pienenä. Toinen lapsi syntyi siellä valtameren takana (Elina Hautaniemi). Kun Hilda Maria odotti kolmatta lastaan, hän arveli, että turvallisempaa olisi synnyttää lapsensa Suomessa ja niin hän matkusti pienen tyttönsä kanssa Toholammille Ranta-Koskelaan anoppinsa luo ja synnytti pojan siellä (Vieno Jokela) ja lähti sitten kahden pienen lapsen kanssa takaisin Amerikkaan. Samantapaisia tarinoita löytyy lukemattomia Toholammilta ja naapurikunnista samoin kuin ympäri Suomea.
Merentakaiset mahdollisuudet
Lamppilaisia houkuttivat 1800-luvun Pohjois-Amerikka suunnattomine luonnonvaroineen, Yhdysvallat kaipasi ainoastaan työvoimaa ja pääomia, joista varsinkin edellistä usealla Euroopan maalla oli Pohjois-Amerikalle tarjota. Vastaavalla tavalla houkutti 1950-luvulla Australia ja 1960-70-luvulla Ruotsi. Liikkumisen helpottuessa ja ennen kaikkea halventuessa, työtä vailla olevien ihmisten oli huomattavasti helpompi siirtyä Euroopasta Pohjois-Amerikkaan, missä heidän työpanokselleen oli kysyntää. Siirtolaiseksi lähtö oli aina aikamoista uhkapeliä: kaikki rahat likoon ja usean viikon joskus kuukausienkin merimatka kohti tuntematonta.
Keski-Pohjanmaalta oli yhteydet merten taakse jo varhain. Suomessa ”amerikankuumetta” koettiin ensimmäisiä kertoja 1840-luvun Kalifornian kultalöydösten jälkeen. Monet pestautuivatkin laivoille, joiden määräsatamana oli Yhdysvallat. Merimiesten mukana kantautui Kokkolaan tietoa merentakaisista mahdollisuuksista. Ja kun lamppilaisten kaupankäynti keskittyi juuri Kokkolaan, jonne talvisin hinattiin tervalasteja, saatiin tänne tietoa poikkeuksellisen varhain Amerikan mahdollisuuksista. Kokkola oli tuohon aikaan yksi Suomen johtavista kauppakaupungeista, jolla oli pitkään maan suurin kauppalaivasto, jota käytettiin varsin paljon myös Yhdysvaltoihin suuntautuneessa purjehduksessa. Keski-Pohjanmaalla oli vilkkaiden maailmanyhteyksiensä vuoksi tietoa siitä, mitä maailmalla tapahtui. Ja kerran vauhtiin päästyään siirtolaisuus ruokki itse itseään; Amerikasta lähetettiin houkuttelevia kirjeitä, rahaa ja paketteja. Ja mitä enemmän lähtijöitä oli, sitä enemmän kirjeitä myös saatiin.
Yleisesti ottaen lähtöön on pääsyynä ollut tietenkin toimeentuloon liittyvät tekijät. Pohjanmaalla tervanpoltto oli ollut merkittävä elinkeino 1800-luvun puoliväliin saakka. Kun laivateollisuus ei enää tarvinnut tervaa, joutuivat nämä alueet tervakriisiin. Väestön lisääntyminen aiheutti sen, että kaikille ei löytynyt työtä. 1800-luvun lopun katovuodet toivat suorastaan nälänhätää ja kurjuutta, joka tietenkin sai väkeä liikkeelle. Amerikan matkaajat antoivat ymmärtää, että valtameren takana on hyvä elämä odottamassa. Monet nuoret lähtivät myös seikkailun halusta.
Papit ovat kirkonkirjoihin merkinneet syitä joko lähtijöiden itsensä ilmaisemana tai sitten omana arvionaan. Sieltä löytyy seuraavanalaisia syitä: rikastumaan, miehensä luo, turvaa etsimään, seikkailemaan, ansiolle, sotaväkeä pakoon, onnea etsimään, työansioon. Moni toholampilainenkin on käynyt tienaamassa talon ostoon tarvittavat rahat Amerikasta. Heidän esimerkkinsä innosti taas uusia lähtijöitä. Lähtijöiden joukossa oli myös poliittisia pakolaisia Suomen itsenäistymisen ajan vaikeina vuosina.
Lehtikirjoitukset ja kirjeet innostivat lähtemään
Monille lähtö oli tavallista pitempi työmatka muutamaksi vuodeksi. Toisille matka Amerikkaan jäi ainoaksi ja siitä tuli heille uusi kotimaa. Siirtolaisten menestyminen ja myönteiset kokemukset tulivat nopeasti tunnetuksi kirjeiden ja valokuvien välityksellä. Hyvät uutiset yleensä kerrottiin, huonommasta menestyksestä ei niinkään välitetty kirjoittaa.
Eräs Amerikkaan muuttanut kirjoitti lehdessä lähtönsä syyksi seuraavaa: “Oli mieli nähdä maailmaa ja mitä muut ihmiset meinaa, ja että wanhoina päiwinä osaisin puhua enemmän kuin ukot Sawossa, jotka tunkioltaan katselewat päiwännousua ja kuuntelevat käen kukkumista.” Joku toinen taas kirjoitti: “Sieltä lähteneet ”savikäpälät” esintywät nyt hattupäinä ryökynöinä ja sylinterihattuisina herroina.”
Amerikkaan lähtö koettiin juhlalliseksi tapahtumaksi, vaikka toisille se oli kuin kauppareissulle lähtö. Eräs lähtijä vuodelta 1891 kuvaa lähtötunnelmia seuraavasti:
”Jo wiikon päivät käweltiin pyhäwaatteissa, eikä tehty päiwän työtä. Mikä sitä nyt työtä tekee kuin pian Amerikkaan pääsee lähtemään, niin tuumattiin ja kuljettiin paperossi hampaissa hywästi sanomassa tutuille, jotka toiwottivat onnea matkalle ja pudistiwat hellästi kättämme. Jo wihdoin tuli se odotettu päiwä, jolloin piti sanoa kotiwäelle hywästi, mutta se olikin waikeinta. Ei se muuten, waan kuin itkeä tillittivät jo koko aamun että kuin se tuokin nyt lähtee eikä taija enää ikään nähdä…. Kirkonmäellä wielä käännyin katsomaan ympäri kylää ja rinnasta nousi omituinen tunne, joka huokaukseen wihdoin puhkesi, waan matkaa jatkettiin eteenpäin.”
Ensimmäisistä muuttajista suureen siirtolaisuusaaltoon
Ensimmäiset tunnetut Amerikkaan lähteneet toholampilaiset olivat Antti ja Juho Kopsala, Jakob Kotila, Joosa Kivelä, Aleksander Krigsman, Juho Nikunen, Herman ja Juho Seppälä sekä Erkki Silvola, kaikki 1860-70-luvun vaihteessa. Juho Sakrinpoika Kotilan (v:sta 1890 Kellosalo) veljeksistä muuttivat Amerikkaan Erkki ja Topias Kotila, jotka asettuivat 50 mailia Minneapolisista länteen sijaitsevaan Cokatoon Minnesotan osavaltioon. Amerikkaan muutti myös Juhon sisar Fiia. Seuraavalla vuosikymmenellä eli 1870-luvulla toholampilaisten amerikankuume kasvoi ja paikkakunta saavutti maan kärkiaseman siirtolaisuudessa.
Arto Hautala on Lahnalammin sukukirjassa selvitellyt Amerikan siirtolaisuutta. Ilmeisesti ensimmäisiä lähtijöitä oli myös Tuomas Erkinpoika Salo, joka vuonna 1880 matkusti Minnesotaan, New York Millsiin. Pari vuotta myöhemmin sinne tulivat myös Tuomaan veli Fredrik ja Juho Niemosen lapset Sofia, Johan, Anders ja Sefanias. Salon veljekset olivat lestadiolaisia ja veivät mukanaan vahvan uskonsa, joka alkoi vaikuttaa ympäristöönkin. Aluksi he työskentelivät kaivoksissa ja kirvesmiehinä kuten monet muutkin täältä menneet. Tienesteillään Salon veljekset hankkivat jokainen oman maatilan eli farmin.
1900-luvun alussa Toholammilta suunnistettiin sankoin joukoin Massachusettsiin ja Fitchburgiin, josta tuli lamppilaisten pääkaupunki. Sinne muuttivat mm. Iita ja Juho Jaakko Parhiala, Rosa (o.s Jämsä) ja Kalle Laaksonen perheineen ja Janne Järvenoja eli Takala, joka ei monien muiden tavoin viihtynyt rapakon takana, vaan palasi viljelemään maata Oikemukselle. Toinen ääriesimerkki oli Janne Silver, joka kävi yhdeksän kertaa tienaamassa Amerikassa kaivoksilla. Matkojensa ansiosta hän sai ostettua kolmelle pojalleen Sievistä omat talot. Kalle Haikonen matkusti Amerikkaan vuonna 1913. Hänen vaimonsa Iida (o.s. Hukari) jäi kotiin neljän lapsen kanssa. Neljän vuoden kuluttua Iida lähti lasten kanssa Kallen perään. Olisikohan Kalle saanut tienatuksi matkarahat! Vanhin lapsista oli tuolloin yhdeksän ja nuorin neljän vuoden. Nuorin oli syntynyt samana vuonna, kun Kalle lähti. Voi vain kuvitella mielessään, millaiset olivat tunteet ja ajatukset Iitalla, kun hän Atlanttia ylitti lastensa kanssa. Lapset ovat asuneet Amerikassa siitä lähtien. Rohkeita olivat tuon ajan naiset, jotka lastensa kanssa lähtivät kohti tuntematonta maailmaa.
Kirjeitä Amerikasta
Monista säilyneistä Amerikan kirjeistä käy selville niitä asioita ja tuntoja, joita siirtolaiset kokivat. Esimerkkinä kirjeistä tässä muutamia. Jeremias Jämpsä eli Miija asui Jämsässä Koivistolla. Hänen äitipuolensa oli Maria Erkintytär Lahnalampi. Marialla oli oma poika Jaakko, joka oli vuoden vanhempi Miijaa. Miija oli sävyisä vanhapoika ja välillä hän lähti muutamaksi vuodeksi Amerikkaan siskonsa luo. Siellä hän työskenteli mainissa eli kaivoksessa kuten monet muutkin lamppilaiset ja joutui kaivosonnettomuuteen. Hän kirjoitti kaivosonnettomuuden jälkeen maaliskuun 20. päivänä v. 1901: ”Nyt otan pännän käteen ja piirrän jonkun rivin. Sanon ensinnäkin paljon rakkaita terveisiä teille aina ikävällä kaivatut vanhempani, isäni, äitini, veljeni ja kaikki kotiväki yhteisesti.”
Hän kertoo parantuneensa paljon ja olevansa siitä kiitollinen. Hän ei ollut pysynyt toimella onnettomuuden jälkeen, kun haavat olivat ohimolla pahimmalla paikalla. Ja hän jatkaa: ”Kyllä siinä kohta rupijaa olehen nahka päällä. vain sen arvaa että josta luuta on otettu pois niin kolo siihen jää. oikia käsi on pian terve ja vasen rupijaa kohta olehen.”
Miija aikoo vielä koettaa tehdä töitä sitten kun on parantunut. Hän kertoo kulkeneensa jo muutaman viikon tohtorin ohviisilla. Lopuksi hän lausuu sulimmat kiitokset saamastaan kirjeestä ja kysyy, onko talossa vielä samat hevoset. Hän päättää kirjeensä: ”tuhansia rakkaita terveisiä ja onnen toivotuksia. suokoon jumala onnia ja menestystä kaikkiin teijän töihinne. teitä muistava Miija”.
Suomeen palattuaan Miija sai kirjeen Hancockista:
”Arvoisa sukulaiseni. aion lähestyä sinua pitkän ajan perästä tietää antain että elän auttavasti terveenä kuten ennenkin josta saan olla kiitollinen kuin saan tässäkin kunnossa pysyä kuin nuot työpaikat on niin epävarmat ja aina huononee. tämän talven aikana on ollut Finskin maini miehiä myötänsä hospitaalisa. mutta en muista että olisiko muita loukkaantunnnu kuin tuo heinäkosken heikin veli kalle jonka tunsit. se oli samalla levenillä työsä josta sinä kuittasit. niin ampumisen aikana tuli kivi ja löi jalan päältä polven melkein eri poikki joka piti sitten katkasta. se kivi tuli samasta ritistä josa sinä olit Fraieri. työ hommani ovat olleet kuin on ollut ennenki. ja Jämpsän maiki on sairastannu melkein koko talven sitä samaa tautia. aiko jättää mainityön pois ja lähtiä keväällä Farmille. ja mainitsen että olen saanut sinun arvoisan kirjeen josta sulimmat kiitokset josta sain kuulla yhtä ja toista riennoistanne ja matkan varrelta ja on huvittavaa toisinaan kuulla kotiseutun kuulumisia. ja kysyn että vanhaa kotiasi olet tainnu ruveta asuhun entisen mukaan vai oletko ajatellu vielä käyvä katsomassa näitä paikkoja vai onko sielä hauskempi olosi kuin oli täällä”
Ida Uskela o.s. Tiilikkala kirjoitti joskus 1930-luvun puolessa välissä sisarelleen Johanna Koivistolle:
”Lausun sinulle Rakas sisko sydämen rakkaat kiitokset siitä Kaffipannusta. se oli minulle erittäin mielenkiintoinen esine. Me voitaan hyvin. Allan käy päivisin ammattikoulua ja kaksi iltaa viikossa yliopistua. minä nyt vain varton koska hän Allan katselee elämän kumppanin että minä saisin olla isoäiti. Alexilla on ollut tänä vuonna työtä vain keskimäärin kolme päivää viikossa. Hauskaa joulua teille kaikille meiltä kolmelta. siskosi Ida ja perhe.”
Allan ei ehtinyt koskaan mennä naimisiin. Hän oli lentäjä ja kuoli toisessa maailmansodassa.
Mainittakoon toinen kohtalo eli Veikko Virkkala, joka oli syntynyt 1917, kaatui Italiassa toisen maailmansodan ensimmäisenä amerikkalaisena Euroopan kamaralla. Hänen vanhempansa olivat Ida (o.s. Lahnalampi) ja Juho Virkkala.
Sakri Virkkala ent. Lahnalampi meni vävyksi Virkkalaan ja sai vaimonsa Kaisan sukunimen. Kaisan kuoltua Sakri meni uusiin naimisiin Kreeta Polven kanssa, jonka sisar Eva oli mennyt miehensä Leanteri Virkkalan kanssa Amerikkaan. Leanteri oli tutustunut siellä osuustoimintaan ja kun hän kävi pari kertaa Suomessa, hän esitteli sitä sukulaisilleen. Aate tarttui Sakrinkin perheeseen samoin kuin amerikankuume. Sakrin lapset, joita oli kahdestatoista kymmenen elossa, lähtivät yksi toisensa perästä Amerikkaan ja neljä heistä jäi sinne asumaankin. Yksi tytöistä Amalia meni 1880 luvulla Amerikkaan ja mahdollisesti siellä hän tutustui mieheensä Otto Määttälään, Määttälän Junnolan talon tulevaan isäntään. Palattuaan he solmivat avioliiton 1890.
Kaikki eivät lähteneet kovin rempseällä mielellä Amerikkaan. Kansanrunoilija Sahan Kalle meni nuorena ja varattomana naimisiin ja avioliiton alkuaika ei ollut köyhyyden ja ensimmäisen lapsen kuoleman vuoksi kovin onnellista. Kalle päätti lähteä Amerikkaan tienestiin. Runoissaan Arvannostoa pakeneva sulho ja Sirkan laulu Sahan Kalle purkaa omaa synkkää mieltään ja koti-ikävää Amerikan matkansa aikana:
”Nyt on kurjat kulkemassa, poloiset poleksimassa,
uppo ouoillen oville, kielin kertomattomille.
Mistäpä minä iloitsin, kaupungilla kaukaisella?
Oli kuin kotoinen korpi syänmaalla synkeällä,
etäisellä erämaalla. Mistäpä minä iloitsin vierahilla vainioilla?
Oli kuin rimpiset rämehet hyttysille hyöriellä.
Mistäpä minä iloitsin vento vierailla vesillä?
Oli kuin lämpöinen lätäkkö jouhimaan joikuroilla.”
Onnettoman tilanteensa jälkeen hän pääsi nähtävästi Salon veljesten rengiksi ja sai sitten tienatuksi halonhakkuulla matkarahat Suomeen paluuta varten.
Alkuperäisen tekstin on kirjoittanut Anna-Maija Kujala. Myöhemmin kappaleiksi jakanut ja otsikoinut Laura Viitanen.